Machida

Kun lähtee Sagami-Onon asemalta Tokion keskustaan päin junalla, niin ensimmäinen asema on Machida. Se on juuri sopivan pyöräilymatkan päässä asumuksestamme, joten päätimme tehdä pienen sunnuntaiajelun sinne. Reitti oli todella helppo ja matka taittuikin lähes kokonaan alamäkeä ajaessa suunnilleen vartissa. Machida on Sagamiharaa suurempi kaupunki, josta löytyy enemmän ostoskeskuksia ja esimerkiksi paremmat illanviettomahdollisuudet. Emme kyllä ole vielä tutustuneet Machidan yöelämään, mutta ainakin Sagamiharassa puolenyön jälkeen on hyvin hiljaista muutamaa karaokepaikkaa lukuun ottamatta. Machidasta löytyi monia tunnettuja tavarataloja, kuten OIOI, 109 ja Yodobashi Kamera. Kiersimme OIOI:n ja erään toisenkin kauppakeskuksen Nellyn kanssa sillä aikaa, kun Riikka etsi kangaskaupan.





Näpsin kuvia Machidan tavarataloista, kun ohi kävelevä pariskunta innostui poseeraamaan minulle. Tietenkin nappasin siitä kuvan, eikä edes pahasti tärähtänyt. Arvasivat varmaan pääsevänsä suomalaiseen blogiin.



Sitten menimme yhdessä kahville Ducky Duck-nimiseen konditoriakahvilaan. Kahvila näytti olevan todella suosittu, sillä saimme odottaa muutaman minuutin aulassa, että meille vapautuisi pöytä. Meininki oli hienostunutta ja tilasimme pöydässä itsellemme herkullisen näköiset kakkupalat. Kakut maksoivat suunnilleen vajaan 500 jeniä/kpl. Kahvikin tuotiin pöytään asti kannussa ja kaadettiin juhlallisesti kuppeihin asiakkaiden nähden.



Seuraavaksi lähdimme katselemaan samassa rakennuksessa olevia vaateliikkeitä. Vaatteet olivat taas suurimmilta osin samanlaisia hempeitä, kukallisia harsomekkoja ja paitoja, mutta muutakin löytyi. Ihan sattumalta törmäsimme yhtäkkiä Olohuone-nimiseen liikkeeseen! Se kuuluu samaan SM2-ketjuun, kuin ehkä söpö Harajukussa. Tiesin kyllä Olohuoneesta, mutta en tiennyt, että se olisi Machidassa. Kuinka hauska yhteensattuma, että onnistuimme kahden päivän sisällä bongaamaan molemmat legendaariset suomenkielestä nimensä saaneet kaupat!



Auringon laskiessa pyöräilimme takaisin kotiin. Ylämäki oli hyvä treeni, mutta paluumatkaan kului aikaa hieman enemmän, kuin menomatkaan. Pitääpä käydä uudestaan Machidassa joku päivä.

Back to Shibuya

Ensi kosketus Shibuyaan jäi niin pintapuoliseksi, että päätimme pyhittää viime lauantain Shibuya 109 ostoskeskuksessa shoppailuun. Olimme sopineet Harun kanssa tapaamisen, minne muuallekaan, kuin kuuluisan Hachikopatsaan luokse. Sehän onkin suosituin tapaamispaikka Shibuyan alueella. Lue toki Hachikon liikuttava tarina Wikipediasta, jos et ole siitä aikaisemmin kuullut.



Shibuya 109

Varsinkin Nelly oli kovasti odottanut, että pääsisimme kiertelemään Shibuya 109:n pikku liikkeitä. Koko kymmenenkerroksinen tavaratalo on täynnä nuorison suosimia vaatekauppoja, mutta ei kuitenkaan esim. lolitamuotiin keskittyviä, vaan pääasiassa gal-tyyliin sopivia pikkumekkoja, asusteita ja kenkiä yms.



Hiostavien kauppojen sokkeloissa soi eurobeatjyskytys ja tuntui, kun eri liikkeet olisivat kilpailleet siitä, kenen musiikki soi korkeimmalla volyymilla. Aluksi ihmisiä ei ollut kovinkaan paljon, ja vaatteiden katselu oli ihan vaivatonta, mutta muutaman kerroksen ja satojen samantyylisten vaatteiden jälkeen kaikki alkoi näyttää räikeältä tavarapuurolta kakofonisessa tungoksessa. Kuten niin monissa muissakin suosituissa vaatekaupoissa ja tavarataloissa, myös täällä pidettiin huoli siitä, ettei kukaan vain valokuvaa mitään. Joku yleiskuva olisi ollut ihan kiva, mutta ei minun tehnyt kauheasti mielikään ottaa kuvia. Muutamissa kaupoissa, kuten Liz Lisalla oli lähestyvän Golden Weekin kunniaksi jo Lucky Packejä myynnissä. Eli voit ostaa yllätyspussin, jonka sisällön tiedät vain suurin piirtein. Yleensä pussin hinta paljon on huokeampi, kuin jos ostaisit samat tuotteet erikseen. Sisällöstä on yleensä kerrottu vain esim. väri, koko tai millaisia vaatteita se sisältää (vaikkapa T-paita ja sukat tms.).

Päälysvaatteita ja kameralaukkua raahatessa, ei tuntunut siltä, että jaksaisi sovittaa mitään vaatteita, mutta onnistuin kuitenkin löytämään itselleni mukavan trikoomekon. Tuntuu, että Japanissa kaikki mekot ja hameet ovat joko aivan järkyttävän lyhyitä, tai sitten aivan liian pitkiä minun makuuni. Nyt kuitenkin ostin aika pitkän arkisen mekon. Kai täällä joskus tulee helteitäkin, vaikka ei ole ihan siltä tuntunut viime päivinä. Tämän kanssa varmaan menisi kivasti musta tai valkoinen kauluspaita. Uusi lempivärini on näköjään harmaa. Olen jo ostanut neljä harmaata vaatekappaletta tämän muutaman viikon aikana! Grey is new black ;D



Nälkäisinä sataysin kiertämisestä menimme Harun johdattamana kiinalaiseen ravintolaan, jossa sai ostaa jälleen automaatista haluamaansa annosta vastaavan lipun. Ruokavaihtoehtoina oli lähinnä rapua sisältävää risottoa ja erilaisia lisukkeita, kuten kananpaloja tai gyōza-kääryleitä. Otin niitä kääryleitä ja lisäksi kaikki saivat keittoa, jossa lillui joku ravun jalka tms. luinen kökkäle. Kuitenkin ruoka oli hyvää ja edullista. Keittiö oli avoimena pöytien vieressä ja kokit työnsivät ruoat suoraan hellalta pöytiin.





Otin paljon valokuvia ja kun olimme syöneet, joku kokeista toi meille lahjaksi jälkiruoat. Hän kai sanoi jotain, siitä, kun otin valokuvia ja toivoi, että kirjoitan blogiin ravintolasta. Varmaan järjestelmäkamerani näytti niin prolta, että hän kuvitteli minun olevan joku toimittaja. Jälkiruoka oli jännän näköistä, valkoinen ja läpinäkyvä hyytelö, ja päällä jotain hilloa. Se maistui ihan hyvältä, vaikkakin vähän esanssiselta. Ehkä maku muistutti manteliesanssia.



Seuraavaksi lähdimme etsimään Lawson-storea, sillä halusimme ostaa liput Ghibli museoon ja niitä voi ostaa Japanissa vain Lawson storejen automaateista. Löysimme kaupan ja menimme Harun avustuksella tilaamaan lippuja automaatista. Kaikki oli japaniksi, eli ilman Harua, olisi voinut olla todella hankalaa. Ghibli museoon liput on ostettava reilusti etukäteen ja museoon on neljä eri vierailuaikaa päivässä. Ostimme liput noin kuukauden päähän lauantaiksi. Yritimme ensin saada liput aamuksi klo 10:ksi ja sitten klo 12:sta, mutta ne olivat jo loppuun myyty. Saimme onneksi liput klo 14:sta. Ostin samalla liput myös Joonalle, Otolle ja Petrille, jotka tulevat käymään Tokiossa ensi kuussa. Voimme sitten mennä kivasti yhdessä.

Lähdimme kävelemään Harajukuun päin kohti Omotesandō-katua. Matkalla näimme elokuvateatterin edessä naurettavan huonon avatarmainoksen. Ukko, jolla oli sininen maski, heilutteli avatarmainosta käsissään orvon näköisenä. Luulin, että Na'vien oli tarkoitus olla elegantteja ja kauniita :D



Purikura

Pysähdyimme yhden arcade pelihallin kohdalla ja päätimme mennä kokeilemaan purikuraa. Hallissa oli yhdessä nurkassa runsaasti purikura-automaatteja. Purikuraa harrastavat yleensä koulutytöt. Siinä on tarkoitus mennä passikuva-automaatin tapaiseen koppiin kaveriporukalla ja siellä sitten ottaa söpöjä yhteiskuvia. Kuvat eivät kuitenkaan ole tylsiä passikuvannäköisiä otoksia, vaan kuvauksen jälkeen mennään piirtämään, kirjoittamaan ja lisäämään kaikkea hauskaa elektronisella näyttötaululla. Lopuksi kuvat tulostetaan tarroina ja jaetaan kavereiden kesken.

Ahtauduimme ainoaan vapaana olevaan purikura-automaattiin, sillä paikka vilisi koulutyttöjä. Shibuya on kai suosittu purikurailu paikka. Menimme pikku koppiin ja kaikki neljä antoivat sadan jenin kolikot automaattiin. Näytölle ilmestyi kuvia ja tekstiä japaniksi. Aluksi valittiin tausta kuville ja panimme merkille, että kaikessa oli muutaman sekunnin aikaraja. Aikarajoista johtuen yritimme kiirehtiä ja häslätä kauheasti. Oli se aika sekavaa, kun yritti tavata hiraganoja ja katakanoja aikarajan kuluessa.



Haru hoiti sitten valinnat ja kamera alkoi räpsimään kuvia. Hetken päästä tajusin, että näytöllä aina näytettiin, miten kaikkien pitää poseerata. Kuvia otettiin joku 5-10 ja sitten rynnättiin ulos kopista. Kopin ulkopuolella oli hyvin piilotettu kosketusnäyttö, johon kuvat olivat ilmestyneet. Purikurakuvissa oli jännä filtteri, joka sai ihmisen näyttämään avaruusoliolta (tai ullzangilta) ihan ilman photoshoppia. Kaksiosaista näyttöä sitten tökittiin kahdella kynällä. Siinä sai (aikarajan puitteissa tietenkin) koristella kuvia erilaisilla leimoilla ja kirjoituksilla. Sitten aika loppui ja piti äkkiä valita mitkä kuvat ja missä muodossa ja koossa haluaa tulostaa tarroiksi. Luulimme jo, että nyt saattoi hengähtää, mutta ei. Seuraavaksi piti syöttää kännykän sähköpostiosoite (japanilaiset käyttävät kännykällä lähinnä sähköpostia tekstarien sijaan, johon on ihan omanlaisensa osoite), johon sitten lähetettäisiin yksi kuvista digimuodossa. Taas kiireellä ryhdyttiin kirjoittamaan osoitetta. Laitoimme molempiin näyttöihin saman Harun osoitteen, sillä Nellyn ja minun prepaid kännykässä ei tietääksemme ole mahdollista lähettää sähköpostia, emmekä edes tiedä sen osoitetta, jos sellainen edes on olemassa.

Haru onnistui saamaan kaksi kuvaa sähköisessä muodossa. Tässä ovat hienot, maaninset ensipurikuramme, enjoy:





Omotesandō

Purikurakokemuksesta onnellisina, pienet kauniit tarrakuvat mukanamme lähdimme kävelemään poispäin Shibuyasta. Tulimme Harajukun Omotesandō kadulle, jossa on paljon kalliiden maailmankuulujen vaatemerkkien kauppoja.



Tokiossa harvemmin näkee kimonoon pukeutuneita ihmisiä, mutta nyt bongasimme yhden.



Katu oli aika pitkä ja matkalla näkyi paljon erilaisia korkeita rakennuksia ja patsaitakin. Esimerkiksi yksi kammottavan ruma naamapatsas, josta en halua kuvaa blogiini.



Sitten törmäsimme yllättäen legendaariseen ehkä söpö-kauppaan! Se oli juuri ennen Takeshita doria, enkä ollut tiennytkään, että se sijaitsi täällä. Tässä vielä kuva onnettomasta bostoninterrieristä. Täällä koirille puetaan toinen toistaan älyttömämpiä asuja. Tuntuu siltä, että on todella harvinaista nähdä alaston koira Japanissa.



Kiddyland

Toinen paikka, johon olimme halunneet jo pitkään, oli monikerroksinen Kiddyland lelukauppa. Täynnä ihanaa krääsää ja suosikkihahmoja. Minua kiinnostivat eniten pelihahmofiguurit, Ghiblituotteet ja maskottihahmot, kuten Rilakkuma, Nyanpire ja älytön Kapibarasan.



Yksi lempi Ghiblileffoistani on Kikin lähettipalvelu, ihan vain sen kissan, Jijin takia. Jijistä olikin todella paljon oheistuotteita, mutta en löytänyt mitään erityisenhienoa, mitä olisin ainakaan vielä halunnut ostaa. Harkitsin kyllä bentoboksia, syömäpuikkoja ja pikkupyyhettä.



Nelly muhkean kapibarasanin kanssa. Kapibaroja on muuten näkynyt aika paljon arcade pelihallien koura-automaateissa.



Löysimme hauskat Pikku Myy kalsarit. Muumeillekin oli oma pieni hyllynsä Kiddylandissa. Kukaan ei tullut valittamaan valokuvien ottamisesta, joten räpsimme rauhassa kuvia.




Laforet

Takeshita doria kohti kävellessämme huomasimme Laforetin, ja vaikka ilta olikin jo pimenemässä, niin pitihän sinne tietenkin mennä. Ravasimme kerroksia ylös ja kaikki alkoivat olla jo aika kypsiä samoihin pitkiin kesämekkoihin ja kukkasifonkipaitoihin.



Etsin niitä lolitakauppoja, eikä mitään lolitaan viittaavaakaan näkynyt. Tai no, oli siellä jossain Jane Marplen liike. Sitten olimme jo lähdössä, kun tajusimme, ettei katutason kerros ollutkaan alin, vaan tavaratalo jatkui alas. Johan alkoi näyttää lolimmalta. Menimme pari kerrosta alas ja etsimme, mutta ei vieläkään Putumayoa tai Alice & Piratesia.



Lopulta vajosimme tarpeeksi alas ja löytyi kerroksen täydeltä lolitakauppoja. Olisihan minun nyt pitänyt muistaa, että kaikki kiinnostava löytyisi alakerrasta. Turhaan ravattiin siellä ylhäällä. Mielestäni täällä valikoima oli enemmän makuuni, kuin Marui Onen suuressa lolitatavaratalossa. Ehkä se johtui Putumayosta, jonka printeistä pidän todella. Harmi vain, olin liian väsynyt miettimään vaatteiden katselua ja kävelinkin kerroksen vain nopeasti ympäri. Tulen kyllä tänne vielä uudelleen. Samassa kerroksessa oli vielä todella edullinen kenkäkauppa, jossa oli kauniita kenkiä. Kokeilinkin muutamia, mutta koot olivat joko liian pieniä, tai sitten mallit liian epämukavia. Tai sitten jalkani olivat vain turvoksissa tuntien kävelystä.



Izakaya

Illan päätteeksi menimme Solare Caffe nimiseen kahvilaan Takeshita dorilla. Olimme viimeksi juuri samassa kahvilassa Nellyn kanssa. Päädyimme tähän kahvilaan, sillä täällä on myös alue, jossa on tupakointi kielletty. Lisäksi kahvilan jälkkärit ovat ihastuttavia. Otin tiramisun, joka oli satumaisen hyvää!



Nelly oli sopinut, että näkisimme vielä pari viikkoa sitten tapaamamme japanilaisen pojan Katsun ja menisimme johonkin syömään. Haru ja Riikka lähtivät jo kotia kohti, mutta Nelly, minä ja Katsu lähdimme Shinjukuun etsimään jotain Izakaya-ravintolaa. Izakayat ovat suosittuja illanviettopaikkoja, joissa voi tilata syötävää ja juotavaa ja sokkeloisilla käytävillä hämärässä valaistuksessa seurueilla on omat "karsinansa".



Saimme odottaa kymmenisen minuuttia pöydän vapautumista. Kun pääsimme pöytään, Katsu alkoi tilata kosketusnäyttötaulun avulla erilaisia ruokia. Vaikka Izakayakulttuuriin kuuluu juominen, emme kuitenkaan tilanneet kauheasti alkoholia, vaan keskityimme ruokiin. Tilauslaite oli japaniksi, eli ilman Katsua, emme olisi varmaan tajunneet mitään. Hän tilasi meille yakitoria, sushin näköisiä lohijuttuja, lohta ja sipulia kupissa, munakkaan, jossa oli sisällä lihaa ja vihanneksia, sekä korealaisen pataruoan, jossa oli riisiä, tomaattia ja pekonia. Naposteltavana oli herneenpalkojen näköisiä soijapapuja.



Ruoka-annokset olivat aika pieniä, mutta niitä pystyi tilaamaan monta ja kaikki saivat maistaa kaikkea. Olisi kiva mennä uudelleenkin izakayaan, mutta näyttölaitteella tilaaminen arveluttaa vähän. Izakayojen idea on myös olla halpoja ja selvisimme kaikesta vaivaisella tuhannella jenillä per henkilö.



Katsun piti lähteä töihin, mutta me jäimme vielä Nellyn kanssa pariin arcade pelihalliin kokeilemaan onneamme. Nelly yritti saada suloista Nyanpirepehmolelua kourakoneesta. 1 yritys maksoi 200 jeniä ja 3 yritystä maksoi 500 jeniä. Aluksi ihmettelimme, kun kone sylki rahat ulos, mutta pelihallin työntekijä tuli neuvomaan, että koneeseen kelpaa vain viidensadan tai sadan jenin kolikot. Nelly ei ihan onnistunut ja surkeina olimme jo lähdössä, kun yksi työntekijä tuli avaamaan lasiseinän ja hän siirsi pehmolelun aivan reunalle, niin, että seuraavalla kerralla olisi varmasti onnistunut saamaan sen. Meillä ei kummallakaan ollut sadan jenin kolikoita, joten emme sitten ottaneet tarjousta vastaan. Harmi kyllä.



Kiertelimme vielä halleja ja huomasin hienoja suuria Hatsune Miku figuja muutamassa automaatissa. Joku pukumies saikin sellaisen koneesta. Kokeilin myöhemmin toisessa hallissa ensimmäistä kertaa kouralaitetta, sillä halusin Miku figuurin. Laitoin 500 jeniä koneeseen ja yritin kaksi kertaa, mutta laatikko ei liikkunut mihinkään. Kolmannen kerran mokasin täydellisesti ja koura meni ihan minne sattuu. Nyyh, olisin halunnut sen. Figu on kai noin 5000 jenin arvoinen, mutta en minä nyt halua sellaista ostaa. Se olisi vain niin hienoa saada sellaisesta koneesta! Aluksi ajattelin, että kuka nyt jaksaa jotain leluja yrittää saada noista automaateista, mutta nyt tuntuu, että olen itse ihan koukussa niihin. Tietenkin vain, jos palkinto on hieno. Jotkut automaatit maksavat yhtä paljon, mutta palkinnot ovat paljon ankeampia. No, ehkä vielä jonakin päivänä joku meistä onnistuu saamaan jotain kouralla.

Kunnon kulkupeli

Olimme suunnitelleet vakavissamme pyörien hankkimista, kun saimme tietää bussilippujen hinnat. Muutenkin pyörä kuulosti hyvältä vaihtoehdolta tutkia lähiympäristöä ja saada vähän liikuntaa. Kaksi kiinalaista vaihtaria Sheng ja Chen olivat vuokranneet pyörät jo viime viikolla, mutta valitettavasti he ovat saaneet ajaa paljon sateessa. Toivottavasti säät muuttuisivat nyt jo vähitellen lämpimämmiksi.

Juuri, kun Sheng ja Chen olivat saaneet pyöränsä, ilmestyi kaikkien vaihtarien sähköpostiin naurettava viesti kansainväliseltä toimistolta. Meitä "kehotettiin jyrkästi" olemaan ajamatta pyörillä sinä aikana kun olemme vaihto-oppilaina Japanissa. Perusteluna oli, että liikenneolosuhteet ovat täällä erilaiset kuin kotimaassamme. Voi olla, että suomalaisten kohdalla kehotus olisi periaatteessa ihan kohdallaan, mutta että kiinalaisiakin vaihtaraita kielletään? Ihan kuin Kiinassa olisi jotenkin Japania hillitympi liikenne. Koskaan aikaisemmin en ole tällaisesta kuullut. Tietääkseni kaikki aikaisemmat suomalaiset vaihtarit ovat vuokranneet pyörän ilman nurinoita. Liekö sitten sattunut jotain, vai pelkääkö koulu nyt, että se joutuisi maksamaan jotain vakuutusmaksuja jos jotain sattuu. Ehkä Riikan kaivonkansitapaturmalla on jotain tekemistä asian kanssa?

Emme noteeranneet viestiä sen kummemmin, sillä eivät ne voi kieltää meitä ajamasta pyörällä. Eilen vuokrasimme pyörät Erikan kanssa, ja hänen avustuksellaan asia hoitui kätevästi ja halvalla. Nelly löysi tietenkin pinkin pyörän itselleen ja Riikka otti mustan ja minä hopeisen. Eivätpähän sekoitu keskenään. Vuokraaminen kolmeksi kuukaudeksi maksoi vajaa ¥4000, mutta meidän piti vielä maksaa panttina ¥4000, jonka saamme takaisin, kun palautamme pyörät asiallisessa kunnossa. Ajelimme sateessa kotiin, eikä mitään vaaratilanteita tullut vastaan.

Sagamiharassa pyöriä risteilee paljon niin autojen, kuin kävelijöittenkin seassa, mutta ihmiset ovat hyvin maltillisia. Kävelyteillä on erilaisia pyöriä koskevia merkkejä (hassujakin), mutta siitä huolimatta en oikeastaan tiedä missä pyörien kuuluisi kulkea. Kaikki vain ajelevat siitä, mistä mahtuu. Olen pyrkinyt ajamaan aina vasemmalla puolella tietä, sillä Japanissa on vasemmanpuoleinen liikenne. Ajoin tänään yksinäni koululle ja hyvin löysin Google Mapsistä tulostaman kartan avulla. Vaikka satoikin, niin pyöräily tuntui hienolta ja siinä näki asiat ihan eri näkökulmasta, kuin täyteen ahdetussa bussissa. Matkan varrella oli ainakin muutama koulu, kanala ja hieno temppeli.

Olin oikein ylpeä itsestäni, kun löysin yksin koululle ja takaisin surkeasta suuntavaistostani huolimatta. Koulun jälkeen lähdin vielä Sagami-Onon eteläpuolelle käymään ostoksilla uudessa lempimarketissani Sanwassa. Mietin pitkään, miten pääsen radan toiselle puolelle pyörällä, mutta tarkkailemalla muita, keksin reitin. Raiteiden yli kulkee ylikulkusilta, jolle voi nousta hissillä tai kiemurtelevia portaita pitkin. Lähdin sitten rohkeasti vain nousemaan pyörän kanssa portaita. Pyörää varten oli sellainen liuska. Polkaisin sillan yli ja sitten taas kävelin portaita alas.

Sanwalle päästyäni huomasin pyörille tarkoitetun parkkipaikan. Muistin aikaisemmin päivällä, että Chen oli sanonut pyöräparkkien olevan ilmaisia kahden ensimmäisen tunnin ajan. Iskin pyöräni kummallisen näköiseen pyörätelineeseen, enkä sen kummemmin miettinyt mitään maksuja. Kun tulin takaisin ostoksien kanssa, huomasin, että teline oli sulkeutunut pyörän renkaan ympärille, eli en saanut enää pyörää siitä irti. Tajusin, että jaahas, minun olisi varmaan pitänyt maksaa jotain jossain vaiheessa. Kysyin todella huonolla japanilla läheiseltä naiselta, miten saisin pyöräni irti. Hän selitti jotain, että Sanwasta saa jonkun lapun tms. Mutta onneksi siihen tuli pian sellainen univormusetä (en tiedä mitä ne ovat, mutta täällä on paljon sellaisia ohjaamassa liikennettä ja valvomassa ympäristöä), joka laittoi jonkun lipun läheiseen automaattiin ja sanoi että voin mennä. Automaatissa kyllä luki ¥200, mutta setä ei vaatinut minua maksamaan. Jäi kyllä vähän mysteeriksi tuo pyöräparkki. Onko kellään vinkkejä, miten asia kuuluisi hoitaa?

Lähdin takaisin ylikulkusillan kautta ja tällä kertaa kokeilin hissiä. Se oli tavallista suurempi, että pyörät mahtuisivat kyytiin. Juuri, kun hissin ovi oli menossa kiinni, niin joku setä yritti juosta sisään. Painoin salamana ovenavausnappia ja hän pääsi sisään. Kiitosten saattelemana jatkoin hissistä ulos. Ihan hyvä kuva minulle jäi ensimmäisestä pyöräilyretkestäni. Ajan todella varovasti, sillä liikenne kyllä on erilaista, kuin Suomessa ja kadut todella ahtaita. Minusta on vain hieman hölmöä kieltää aikuiselta ihmiseltä pyöräily, koska se on erilaista. Onhan aika moni muukin asia erilaista täällä Suomeen verrattuna. Tuntuu melkein, että vaarallisempaa on oikeastaan kävellä täällä, kuin pyöräillä. Tämä kyltti kertookin aika hyvin miksi:

Ensimmäinen kouluviikko

Olen viihtynyt Joshibissa hyvin. Parasta koussa ovat edulliset ja monipuoliset lounasvaihtoehdot ja näillä näkymin myös japanin tunnit, jotka tänään alkoivat. Tietenkin myös taidetarvikekauppa on kärkisijoilla. Minulla on nyt ollut viikon ajan animaatiokurssia ja se tulee jatkumaan vielä ensi kuun puoliväliin asti. Joka keskiviikko on musiikkiin liittyvää opetusta. Maanantaisin ja keskiviikkoisin minulla ja neljällä muulla Joshibin vaihtarilla on tästä päivästä lähtien japanintunnit.


Opiskelua

Opiskelemme Nellyn kanssa toisen vuosikurssin mukana ja pääaineemme Joshibissa on media arts. Luokallani on noin 30 oppilasta, jotka tykkäävät hihitellä ja kutsua kaikkea söpöksi ja mahtavaksi. Kyseessähän on siis tyttökoulu. Jos sattuu olemaan hetkenkin luokassamme, oppii kyllä pian, mitä sanat kawaii ja sugoi tarkoittavat. Välillä tuntuu, että olisi ala-asteella, mutta ei siinä mitään.

Kukaan ei oikein osaa englantia, ei edes opettaja tai hänen assistenttinsa. Olen huomannut, ettei opettaja ole luokassa yksinään opettamassa, vaan hänellä on aina vähintään yksi apulainen, joka pitää nimenhuutoa ja huolehtii sopivasta valaistuksesta, kun opettaja vuorottelee videotykin ja tussitaulun välillä. Lisäksi olen huomannut, että ihmiset nukkuvat tunneilla ja tuntien jälkeen pulpettien päällä, kuten tietenkin myös junissa ja busseissa. Aina ne japanilaiset nukkuvat, on se varmaan raskasta olla täkäläinen.

Keskiviikkona meillä oli ensimmäinen animaatiotunti ja selvisi, että se oli ensimmäinen kerta, kun ryhmällä on animaatiota. Ihmettelin vähän, kun olimme luokassa, jossa ei ole tietokoneita. Opettaja näytti ensin animaatioita ja selitti sitten animaation historiasta (japaniksi tietenkin). Sitten kaikki saivat tehtäväksi piirtää seuraavan viikon torstaiksi viidenkymmenen kuvan animaation. Välineinä olivat A4 kopiopaperi ja lyijykynä. Tarkoituksena oli skannata valmiit kuvat MacBookille ja koota niistä iMoviella video. Siinä olikin jo liuta asioita, joita en vielä ole käyttänyt animaation tekemiseen: paperi, lyijäri ja Mac. Saimme kaikki ison luonnoslehtiön, joita olin nähnyt myytävän taidekaupassa. Aloitimme suunnittelemalla ja ensimmäinen päivä kuluikin siihen. Keksin ihan kivan idean pikku pätkälle. Animaatio piti tehdä niin, että se alkaa ja loppuu samanlaiseen kuvaan, jossa on vain vaakasuora viiva keskellä paperia. Lopuksi kaikkien animaatiot kai yhdistetään, jolloin samanlaiset alku ja loppu framet sulautuvat kivasti yhteen. Frame rate oli vain kymmenen kuvaa sekunnissa, eli kaikkien animaatioista pitäisi tulla viiden sekuntin pituisia.




Opettaja ei sen kummemmin opettanut animaation perusteita tai mitään tekniikoita, vaan sitten vain alettiin piirtämään. Olin iloinen siitä, että olin käynyt Metropoliassa erittäin hyvän viikon pituisen intensiivikurssin 2D-animaatiosta, vaikka sillä kurssilla kyllä käytettiikin Flashiä. Siellä opin muutamia todella näppäriä tekniikoita animoinnin helpottamiseksi. Esim. voi piirtää avainkuvat (key frames), vaikkapa kuva 1 ja kuva 5 ja sitten vasta kuvat niiden välille, jolloin liikkeestä tulee tasainen ja animaatio pysyy hallinnassa.


Juhlaa

Perjantaina jäimme koululle piirtämään Nellyn kanssa tunnin jälkeen, sillä odotimme, että kello tulee viisi. Japanilainen ystävämme Erika oli pyytänyt meitä tulemaan Joshibin Opening Partyihin, jotka olivat kai samalla myös koulumme taidemuseon JAM:in uuden Identity-valokuvanäyttelyn avajaiset. Erika opiskelee tapahtumien organisointia, ja hänen luokkansa oli järjestänyt juhlan. Juhlissa sai sisään tullessa poskeen hienon korttipeli aiheisen siirtokuvan ja juhlassa esiintyvän bändin levyn. Osa henkilökunnasta oli pukeutunut cosplayhenkisesti mm. Bodylinen vaatteisiin. Yli-innokas ja kimeä-ääninen juontajaneiti oli sulkaripsiä ja peruukkia myöten sonnustautunut. Äänentoisto oli hieman korviin koskeva, mutta juontajalla ainakin oi hyvä meininki.


Alkajaisiksi bändi soitti Neon Genesis Evangelion-animesta tutun Cruel Angel Thesis-biisin ja sitten seurasi maljapuhe jos toinenkin. Tarjolla oli monenlaista juomaa viinistä C.C.Lemoniin, mutta valitsin tietenkin suosikkini, eli omenan makuisen NatChan-mehun! Juhlissa oli myös maskeeraajia, jotka tekivät hienot meikit malleille. Lisäksi ruokatarjoilu oli upea, mutta sen loisto ei kestänyt pitkään, kun kaikki oli jo viimeistä murua myöten pistelty poskeen. Oli erilaisia onigirejä (riisipalloja täytteellä), friteerattua kanaa, ranskalaisia ja ihania pieniä leivoksia ja pikkuleipiä. Nälkäisinä tietenkin ryntäsimme ensimmäisten joukossa herkkujen kimppuun. Ahneet länsimaalaiset.


Seuraavana vuorossa oli Erikan mukaan hänen pöhköjen otaku(animefani)-luokkalaistensa animehenkiset tanssiesitykset. Kasa Haruhista tuttuihin koulupukuihin sonnustautuneita tyttöjä tanssi innoissaan Haruhi-koreografioita. Se oli aika uskomatonta. Sitten menimme kiertämään näyttelyä. Siellä oli kuvia Joshibin opiskelijoista lapsena ja lisäksi vertailun vuoksi myös tuoreempia kuvia.



Viikonloppu meni nopeasti, sillä lauantaina lähdimme illalla Roppongiin samalle clubille, jossa olimme viikko sitten olleet. Olimme silloin saaneet sieltä mainoksia, joissa sanottiin, että naiset pääsevät ilmaiseksi ennen puoltayötä ja Riikkakin oli nyt terve, joten menimme sinne. Tulimme joskus yhdeksän aikoihin perille, eikä paikassa ollut vielä yhtään ihmistä. Henkilökunta lupaili, että pian tulee ihmisiä ja saimme ilmaisia juomia (karmean makuisia) ja sipsejä (much better!) Siinä sitten istuimme kolmistaan aika pitkään. Olimme jo lähdössä joskus puoli yhdentoista aikaan, kun väkeä alkoi lapata. Viimeinen juna kotiin oli 00.30 ja harkitsimme, pitäisikö sittenkin lähteä. Demokratialla, kaksi vastaan kolme, ratkaistiin ongelma ja päätimme sitten mennä vasta aamun ensimmäisellä junalla klo viiden aikoihin.

Paikka sitten täyttyi tupakansavusta ja hiphop-räppi-mikälie-musiikista. Ei ihan sitä, mistä pidän eniten. Maistelin kyllä joitain juomia, mutta eipä mitenkään erikoisia olleet. Olimme jälleen ainoat blondit, joten meille haluttiin kovasti tajota juomia. Pyysin aina vettä, joka oli todella kallista tavallista pullotettua vettä pikku pullossa ¥500, mutta itsepähän halusivat tarjota. Nelly ja Riikkakin alkoivat sitten kolmen-neljän aikoihin olla sitä mieltä, että ei ehkä ollutkaan niin loistava idea jäädä viiteen asti. Tunnelma oli aivan toista, kuin viikko sitten, enkä todellakaan ole menossa enää samaiseen paikkaan tuhlaamaan aikaani. Rahaa ei onneksi kulunut ollenkaan.

Lähdimmekin sitten neljän aikoihin ja päätimme mennä pikku ruokapaikkaan yö/aamupalalle. Paikka oli ihan mukava ja lisäksi edullinen. Siellä olisi saanut näemmä nukkuakkin. Kun tulimme ulos kuppilasta, olikin aurinko jo noussut! Menimme junalla Shinjukuun ja bongasin junassa lolitan! Joko hän oli myös tulossa jostain illanvietosta, tai sitten hän oli lähtenyt erittäin aikaisin sunnuntain Harajukuretkelle.



Shinjukussa harhailimme kylttien perässä Odakyu-linen raiteille ja matkasimme kotiin ja nukkumaan. Vain neljä kertaa piti pestä hiukset, että tupakan haju kaikkosi. Kun heräsin, laitoin kaikki vaatteet pesuun ja piirsin vähän animaatiota.
Kun avasin ikkunan, niin siinähän oivat kaksi naapurin kissaa tuijottamassa. En uskaltanut jättää ikkunaa auki, sillä samaiset kissat olivat aikaisemmin sähisseet meille. Täällä on sellaiset jännät ikkunalasit, ettei niistä näe läpi muuta kuin valon kajastusta, eli ikkuna on avattava, jos haluaa nähdä millaista ulkona on.


Söin "aamupalaksi" edellispäivänä ostamani pokemonpullan. Tämä oli parempi, kuin se viimeeksi syömäni, vaniljatäytettä ja pikatchun kuva! Mukana tulee näköjään aina tarra, mutta taas tuli joku ruma uusi pokemon. Muistan vielä kun olin lapsi, ja pokemoneja oli vain 151.




Back to School

Tänään jatkoimme taas koulussa animaation piirtämistä ja Nelly saikin omansa jo valmiiksi. Minulla on vielä kolme kuvaa piirtämättä, eli käytännössä minäkin alan olla valmis. Tänään kaikilla olisi pitänyt olla MacBookit mukana, mutta suurimmalla osalla ei kyllä ollut. Opettaja näytti vähän miten iMovie toimii, että kaikki sitten osaavat laittaa omat kuvansa animaatioksi. Saimmekin tunnin lopuksi koululta lainaan MacBook-kannettavat. Sinänsä epäkäytännöllistä, miksi emme voi yhtä hyvin käydä kurssia tietokoneluokassa? Meidän koulussa vallassa ovat Macit ja kaikki tehdään i-ohjelmilla. Jossain harvoissa luokissa on jopa windows koneet.

Japanin opiskelua

Tänään alkoi myös minun, Nellyn, Riikan ja kahden kiinalaisen, Shengin ja Chenin (meniköhän oikein) japanintunnit. Opettaja oli mukava naisihminen, joka hassutteli ja suhtautui todella kannustavasti. Hänellä oli kolme assistenttia mukanaan! En tiedä, johtuiko se vain siitä, että meillä oli tasokoe ja suullinen koe samalla. Saimme paksun paperinivaskan, joka oli koe ja jokaisen piti mennä yksi kerrallaan juttelemaan opettajan kanssa. En kauheasti jännittänyt, vaikka olinkin ensimmäinen. Aluksi en tajunnut kysymyksiä, mutta sitten alkoi sujua paremmin ja haastattelu meni mielestäni ihan hyvin.

Palasin tekemän koetta ja mietin pitkään mitä ihmettä ensimmäisessä tehtävässä piti tehdä. Yksinkertainen tehtävä, mutta todella sekavasti esitetty. Kokeessa kaikki oli kirjoitettu hiraganoilla, ja kanjeilla oli päällä furiganat, eli niitä pystyi jopa lukemaan. Myös katakanat oli selvennetty hiraganoilla. Tein koetta kaikessa rauhassa, mutta yhtäkkiä assistentti tuli selittämään, että koe on ohi. Minulla jäi n. kolme sivua tehtäviä tekemättä, sillä aikaa n. kymmenen sivuisen kokeen tekemiseen oli 45 minuuttia ja huomasin sen sitten, kun aika oli jo mennyt. Kiva. Ärsytti, kun olin tuhlannut aikaa turhiin asioihin. Varmasti olisin osannut monia asioita, mitä lopussa kysyttiin, mutta en tiennyt lyhyestä aikarajasta. Kiinalaiset kai saivat koko kokeen käytyä läpi, mutta emme me suomalaiset kerenneet.

Lopputunnin ajan juteltiin japaniksi ja kaikki esittelivät itsensä ja sai kysyä kysymyksiä toisilta (tietenkin kaikki japaniksi). Tämäkin meni mielestäni ihan hyvin ja opettaja oli niin mukava, että nautin tunnista, vaikka assistenttirivistö hieman häiritsi leppoisaa tunnelmaa läsnäolollaan. Kirjana meillä on Minna no Nihongo( eli suomeksi "kaikkien japani"). Saimme läksyjäkin keskiviikoksi. Ostin silloin Marui Onesta kivan vihon ja pidänkin sitö nyt japaninvihkona:



(Lisään tähän varmaan myöhemmin lisää kuvia, kun Nellyn pikkukameralla on otettu enemmän kuvia)

Koulu alkoi


Eilen menimme ensimmäistä kertaa koululle. Sagami-Onon bussipysäkillä ei ollut sen kummempaa tungosta, sillä kurssit eivät olleet vielä alkaneet. Matka Joshibille taittui bussilla vajaassa puolessa tunnissa ja maksoi ¥250. Päätimme, että vuokraamme pyörät mahdollisimmn pian, sillä muuten neljän kuukauden aikana bussimatkoihin uppoaisi hurjat ¥35000 ja sillä saisi jo pyörän vuokrattua vajaaksi kuudeksi vuodeksi :D Koulumatka vaikutti kuitenkin hieman monimutkaiselta pyöräillä yksin, sillä minulla on surkea suuntavaisto. Matkan varrella oli silti monia tunnistettavia maamerkkejä, joten päädyin siihen, että loppujen lopuksi löytäisin varmaan perille.


Kampusalue oli suuri ja vaikutti mukavalta ja vehreältä. Opimme pian tärkeiden rakennusten ja paikkojen, kuten kirjaston, ruokalan, kansainvälisten asioiden toimiston ja tietenkin oman alamme, eli Media Arts-osaston sijainnit. Saimme myös kirjastokortit ja pinon hyödyllistä tietoa sisältäviä monisteita.



Tapasimme alamme opettajia ja juttelimme heidän kanssaan tulevista opinnoista. Nelly ja minä saimme valita ottaisimmeko kakkosvuoden vai kolmosten kursseja, vai molempia. Kakkosvuoden oppitunnit ovat aamulla 9:20-12:30 ja kolmosvuoden taas iltapäivästä 13:20 - 16:30. Kakkosilla on vain kolme kurssia, jotka kaikki pitää käydä, eikä valinnan varaa ole. Kurssit ovat suunnilleen seuraavat "Media creation" (= animaatiota tms.), "Healing art"(= jotain varmaan vähän vapaamuotoisempaa taidetta) ja joku PR-video kurssi. Nelosilla olisi ollut enemmän valinnanvaraa, mutta kurssien ajankohta keskellä päivää ei oikein innostanut. Aamuihmisinä sitten valitsimme vain kakkoskurssit. Meillähän tulee lisäksi olemaan joka maanantai ja keskiviikko japanintunteja 16.40 - 18.40. Noina päivinä täytyykin keksiä jotain hauskaa ajanvietettä. Voisi kokeilla vaikka kirjaston tarjontaa.



Ehkä kaikkein hienointa Joshibissa oli taiteilijatarvikkeita ja pikkupurtavaa myyvä pikkukauppa! Ostin heti vähän piirustuspaperia, sillä on tuntunut jotenkin orvolta, kun ei ole ollut mitään mihin piirtää. Hinnat ovat kaupassa huokeita, joten eipä tarvitse miettiä, mistä ostaa välineet, kun niitä tarvitsee.


Tänään aloitimme ensimmäisen kurssin ja olimme tyylikkäästi myöhässä, johtuen uskomattoman pitkistä bussijonoista, joista meitä ei oltu varoitettu sanallakaan edellisenä päivänä. Esittäydyimme oikein mikrofoneilla koko luokalle. Kukaan ei ainakaan tunnustanut puhuvansa englantia, joten saimme tyytyä japaniin. Tunnilla oli reilusti opiskelijoita, varmaan ainakin 30. Aiheena ei ollutkaan animaatio, vaan musiikki. Tietokoneet olivat japaninkielisiä Maccejä. Toisella seinällä näkyi opetuskoneen näyttö videotykillä ja toisella taas kahdesta pienemmästä televisiosta. Pikkutelkkareista ei saanut paljon selvää, mutta kääntymällä takaperin, pystyin seuraamaan opetusta hankalammissa kohdissa kuvan kanssa. Opettaja puhui tietenkin japania, josta nyt en suurinta osaa tajunnut.

Kuitenkin pääsin kivasti sisälle Applen "Logic Express" nimiseen midiohjelmaan. Ohjelmalla pystyi "soittamaan" pianon koskettimilla ja luomaan musiikkia. Vaikeampaa oli yrittää luoda nuottimonisteen avulla biisiä digitaaliseen muotoon. Ohjelma laittoi kaiken nuottiviivastolle ja siinä sitten Nellyn kanssa yritettiin saada ohjelman nuotteja täsmäämään paperilla oleviin. En kyllä ihan tällaista odottanut, mutta mielenkiintoista se kuitenkin oli. Joskus kauan sitten olen yrittänyt itsenäisesti opetella pianon soittoa, joten en ollut niin suurissa vaikeuksissa.



Tunnin jälkeen veimme suomalaisen herkkukorin Akiralle (kansainvälisten asioiden koordinaattori) ja toivoimme, ettei hän yritä syödä tonttu-palasaippuaa. Sitten menimme ruokalan tungokseen syömään ja bussilla kotiin. Minua oli kehotettu ottamaan oma tietokone mukaan tänään, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä, sillä luokassahan oli omat koneet. Raahasin sitä sitten koko päivän turhaan. Harmi, sillä olisimme muuten voineet Nellyn kanssa kokeilla kävellä kotiin koulusta, mutta kone painoi liikaa. Sitten bussissa vielä kiireessä pudotin sen maahan, mutta ei se näköjään hajonnut.

Sateessa shoppailua

Shinjuku

Seuraava päivä kului nukkumiseen, mutta maanantaina lähdimme Nellyn kanssa kauan odotetulle shoppailuretkelle Harajukuun. Satoi koko päivän aamusta alkaen, emmekä vielä olleet ostaneet sateenvarjoja. Koitimme sitten vain juosta katosten alla mahdollisimman paljon. Olin myös ottanut selvää Shinjukun katumuotitarjonnasta ja päädyimmekin aluksi vähän mutkan kautta sinne (jäimme täysin väärällä asemalla ja aivan liian aikaisin, mutta sitten vain hyppäsimme seuraavaan junaan).

Shinjukun asemalla yritimme löytää East exitin, mutta eihän sitä löytynyt. Löytyi kyllä South ja South-east exitit. Lopulta vain menimme jostain ulos ja yritimme sateessa kysellä tietä Marui One tavaratalolle. Joku tyttö osoitti meille suunnan ja lähdimme kohti tavarataloa, jossa luki OIOI, kuten pitikin. Menimme sisään, mutta pian selvisikin, että Marui tavarataloja onkin viisi erilaista Shinjukussa. Menimme vielä vähän matkaa eteenpäin ja löysimme viimein Marui Onen. Teemana olivat erilaiset katutyylit, kuten lolita, aristo, gyaru ja punk. Koko tavaratalo oli vain katumuodille omistettu, mikä oli erittäin ilahduttavaa. Myyjät pitivät visusti huolen siitä, ettei kuvia otettu. Nelly on kuitenkin kehittynyt jo aika taitavaksi salakuvaajaksi.



Jotkut myyjät tervehtivät kohteliaasti, kuten japanilaiseen kauppakulttuuriin kuuluu, mutta jotkut eivät olleet huomaavinaankaan meitä gaijineita (ulkomaalaisia). Parhaan kohtelun sai Metamorphosen putiikissa, jossa söpö myyjä pitsimekossa tuli puhumaan meille englantia ja kertoi myös käyneensä Suomessa. Myyjä oli kyllä älyttömän suloinen ja hihitteli kokoajan jutellessaan. Alkoi ihan naurattaa se touhu. Vähiten pidin Jesus Diamanten meiningistä. Kengät olivat kyllä hienoja, mutta myyjät happamia.



Hinnat olivat todella korkeat, melkein kaikki maksoi yli ¥20.000, jopa T-paidat. En oikein löytänytkään mitään must-have-vaatetta, joten tyydyin ostamaan alakerroksen pehmolelukaupasta Marui kauppaketjun maskotilla "Nyanpirella" varustetun vihon.







Kävimme vielä Marui Annex tavaratalossa sushiravintolassa. Mielestäni sushi (8 kpl/ ¥1000) oli aivan yhtä hyvää, kun Suomessa Ichiban Sushissa. Kaupan päälle kyllä sai hyvää misokeittoa. Yksi susheista oli kuitenkin epämiellyttävä, valkoinen sitkeä möhkö, jota ei saanut oikein edes purtua. Olikohan se mustekalaa, vai mitä (alla kuvassa se on tuo valkoinen, jossa on pala levää ympärillä)? Muut olivat kuitenkin hyviä.



Harajuku

Emme olleet ihan varmoja, miten pääsemme kätevimmin Shinjukusta Harajukuun, joten kysäisimme liikennevaloissa eräältä japanilaiselta mieheltä neuvoa. Hän antoi sateenvarjonsa meille ja alkoi katsoa kännykällään jotain junien aikatauluja. Sitten hän vei meidät asemalle ja osti junaliput, vaikka näytin, että minulla on PASMO-kortti. Sitten menimme asemalle ja hän pyysi meitä odottamaan sillä aikaa, kun hän meni läheiseen kioskiin. Odottelimme hieman kummastellen ja pian mies tuli takaisin jonkun japaninkielisen lehden kanssa, jossa oli Tokion karttoja. Hän etsi Harajukun ja ympyröi Dakeshita doorin ostoskadun. Sitten mentiin Yamanote linjalla pari pysäkkiä ja oltiinkin jo Harajukun asemalla. Maassa lojui perus läpinäkyvä sateenvarjo, jollaisen Nelly oli halunnut ja siitä hän saikin uuden sateenvarjon. Mies saattoi meidät Ostoskadun alkuun ja kehotti meitä pitämään hauskaa. Koitin tarjota hänen sateenvarjoaan takaisin, sillä olin ajatellut ostaa oman Harajukusta. Hän ei kuitenkaan halunnut sitä takaisin, vaan sanoi, että voin pitää sen. Sitten hän oli jo lähdössä ja koitimme kauhean kiitollisina ja hieman ymmällään moisesta opastuspalvelusta kiitellä ja kehua hänen kohteliaisuuttaan. Vaatimattomana mies vain sanoi, että ei tästä mitään vaivaa ollut ja lähti siitä sitten. Uskomatonta, millaiseen ystävällisyyteen Japanissa voikaan törmätä. Olimme molemmat onnistuneet saamaan ilmaisen sateenvarjon kymmenen minuutin sisällä. Hyvä niin, sillä illalla sade voimistui.



Kiersimme Harajukun halpiskauppoja kaikessa rauhassa juosten aina katoksesta toiseen, ettemme kastuisi (emme viitsineet turhaan avata uusia sateenvarjojamme liikkeiden välillä). Kaupojen vaatteet olivat edullisia, mutta kauppojen tarjonta oli aika samanlaista. Ostin Diva Salon-nimisestä kaupasta mustan T-paidan pitsihihoilla ¥1500. Törmäsimme taas kahviloiden ovella tupakansavuun, joka sai meidät kääntymään pois. Löysimme kuitenkin vähemmän käryisen kahvilan, josta ostimme hienot kerma-mansikkajälkiruoat.



Ehdimme vielä Bodylinen liikkeeseen, jossa petyin kovasti, kun vaatteita ei saanut sovittaa. Ei edes kenkiä! Olisin jo ostanut yhden mekon, mutta kun ei saanut sovittaa, niin ei sitten. Ja hyvä niin, sillä seuraavana oli Closet Child (eri lolita brandien second-hand-liike). Sieltä löysin aivan täydellisen Metamorphosen mekon ja huokeampaan hintaan, kuin uutena (tätä ei kyllä enää ole Metalla myynnissä). Pääsen ehkä sittenkin joku sunnuntai Harajukun sillalle kunnon asussa!