Back to Shibuya

Ensi kosketus Shibuyaan jäi niin pintapuoliseksi, että päätimme pyhittää viime lauantain Shibuya 109 ostoskeskuksessa shoppailuun. Olimme sopineet Harun kanssa tapaamisen, minne muuallekaan, kuin kuuluisan Hachikopatsaan luokse. Sehän onkin suosituin tapaamispaikka Shibuyan alueella. Lue toki Hachikon liikuttava tarina Wikipediasta, jos et ole siitä aikaisemmin kuullut.



Shibuya 109

Varsinkin Nelly oli kovasti odottanut, että pääsisimme kiertelemään Shibuya 109:n pikku liikkeitä. Koko kymmenenkerroksinen tavaratalo on täynnä nuorison suosimia vaatekauppoja, mutta ei kuitenkaan esim. lolitamuotiin keskittyviä, vaan pääasiassa gal-tyyliin sopivia pikkumekkoja, asusteita ja kenkiä yms.



Hiostavien kauppojen sokkeloissa soi eurobeatjyskytys ja tuntui, kun eri liikkeet olisivat kilpailleet siitä, kenen musiikki soi korkeimmalla volyymilla. Aluksi ihmisiä ei ollut kovinkaan paljon, ja vaatteiden katselu oli ihan vaivatonta, mutta muutaman kerroksen ja satojen samantyylisten vaatteiden jälkeen kaikki alkoi näyttää räikeältä tavarapuurolta kakofonisessa tungoksessa. Kuten niin monissa muissakin suosituissa vaatekaupoissa ja tavarataloissa, myös täällä pidettiin huoli siitä, ettei kukaan vain valokuvaa mitään. Joku yleiskuva olisi ollut ihan kiva, mutta ei minun tehnyt kauheasti mielikään ottaa kuvia. Muutamissa kaupoissa, kuten Liz Lisalla oli lähestyvän Golden Weekin kunniaksi jo Lucky Packejä myynnissä. Eli voit ostaa yllätyspussin, jonka sisällön tiedät vain suurin piirtein. Yleensä pussin hinta paljon on huokeampi, kuin jos ostaisit samat tuotteet erikseen. Sisällöstä on yleensä kerrottu vain esim. väri, koko tai millaisia vaatteita se sisältää (vaikkapa T-paita ja sukat tms.).

Päälysvaatteita ja kameralaukkua raahatessa, ei tuntunut siltä, että jaksaisi sovittaa mitään vaatteita, mutta onnistuin kuitenkin löytämään itselleni mukavan trikoomekon. Tuntuu, että Japanissa kaikki mekot ja hameet ovat joko aivan järkyttävän lyhyitä, tai sitten aivan liian pitkiä minun makuuni. Nyt kuitenkin ostin aika pitkän arkisen mekon. Kai täällä joskus tulee helteitäkin, vaikka ei ole ihan siltä tuntunut viime päivinä. Tämän kanssa varmaan menisi kivasti musta tai valkoinen kauluspaita. Uusi lempivärini on näköjään harmaa. Olen jo ostanut neljä harmaata vaatekappaletta tämän muutaman viikon aikana! Grey is new black ;D



Nälkäisinä sataysin kiertämisestä menimme Harun johdattamana kiinalaiseen ravintolaan, jossa sai ostaa jälleen automaatista haluamaansa annosta vastaavan lipun. Ruokavaihtoehtoina oli lähinnä rapua sisältävää risottoa ja erilaisia lisukkeita, kuten kananpaloja tai gyōza-kääryleitä. Otin niitä kääryleitä ja lisäksi kaikki saivat keittoa, jossa lillui joku ravun jalka tms. luinen kökkäle. Kuitenkin ruoka oli hyvää ja edullista. Keittiö oli avoimena pöytien vieressä ja kokit työnsivät ruoat suoraan hellalta pöytiin.





Otin paljon valokuvia ja kun olimme syöneet, joku kokeista toi meille lahjaksi jälkiruoat. Hän kai sanoi jotain, siitä, kun otin valokuvia ja toivoi, että kirjoitan blogiin ravintolasta. Varmaan järjestelmäkamerani näytti niin prolta, että hän kuvitteli minun olevan joku toimittaja. Jälkiruoka oli jännän näköistä, valkoinen ja läpinäkyvä hyytelö, ja päällä jotain hilloa. Se maistui ihan hyvältä, vaikkakin vähän esanssiselta. Ehkä maku muistutti manteliesanssia.



Seuraavaksi lähdimme etsimään Lawson-storea, sillä halusimme ostaa liput Ghibli museoon ja niitä voi ostaa Japanissa vain Lawson storejen automaateista. Löysimme kaupan ja menimme Harun avustuksella tilaamaan lippuja automaatista. Kaikki oli japaniksi, eli ilman Harua, olisi voinut olla todella hankalaa. Ghibli museoon liput on ostettava reilusti etukäteen ja museoon on neljä eri vierailuaikaa päivässä. Ostimme liput noin kuukauden päähän lauantaiksi. Yritimme ensin saada liput aamuksi klo 10:ksi ja sitten klo 12:sta, mutta ne olivat jo loppuun myyty. Saimme onneksi liput klo 14:sta. Ostin samalla liput myös Joonalle, Otolle ja Petrille, jotka tulevat käymään Tokiossa ensi kuussa. Voimme sitten mennä kivasti yhdessä.

Lähdimme kävelemään Harajukuun päin kohti Omotesandō-katua. Matkalla näimme elokuvateatterin edessä naurettavan huonon avatarmainoksen. Ukko, jolla oli sininen maski, heilutteli avatarmainosta käsissään orvon näköisenä. Luulin, että Na'vien oli tarkoitus olla elegantteja ja kauniita :D



Purikura

Pysähdyimme yhden arcade pelihallin kohdalla ja päätimme mennä kokeilemaan purikuraa. Hallissa oli yhdessä nurkassa runsaasti purikura-automaatteja. Purikuraa harrastavat yleensä koulutytöt. Siinä on tarkoitus mennä passikuva-automaatin tapaiseen koppiin kaveriporukalla ja siellä sitten ottaa söpöjä yhteiskuvia. Kuvat eivät kuitenkaan ole tylsiä passikuvannäköisiä otoksia, vaan kuvauksen jälkeen mennään piirtämään, kirjoittamaan ja lisäämään kaikkea hauskaa elektronisella näyttötaululla. Lopuksi kuvat tulostetaan tarroina ja jaetaan kavereiden kesken.

Ahtauduimme ainoaan vapaana olevaan purikura-automaattiin, sillä paikka vilisi koulutyttöjä. Shibuya on kai suosittu purikurailu paikka. Menimme pikku koppiin ja kaikki neljä antoivat sadan jenin kolikot automaattiin. Näytölle ilmestyi kuvia ja tekstiä japaniksi. Aluksi valittiin tausta kuville ja panimme merkille, että kaikessa oli muutaman sekunnin aikaraja. Aikarajoista johtuen yritimme kiirehtiä ja häslätä kauheasti. Oli se aika sekavaa, kun yritti tavata hiraganoja ja katakanoja aikarajan kuluessa.



Haru hoiti sitten valinnat ja kamera alkoi räpsimään kuvia. Hetken päästä tajusin, että näytöllä aina näytettiin, miten kaikkien pitää poseerata. Kuvia otettiin joku 5-10 ja sitten rynnättiin ulos kopista. Kopin ulkopuolella oli hyvin piilotettu kosketusnäyttö, johon kuvat olivat ilmestyneet. Purikurakuvissa oli jännä filtteri, joka sai ihmisen näyttämään avaruusoliolta (tai ullzangilta) ihan ilman photoshoppia. Kaksiosaista näyttöä sitten tökittiin kahdella kynällä. Siinä sai (aikarajan puitteissa tietenkin) koristella kuvia erilaisilla leimoilla ja kirjoituksilla. Sitten aika loppui ja piti äkkiä valita mitkä kuvat ja missä muodossa ja koossa haluaa tulostaa tarroiksi. Luulimme jo, että nyt saattoi hengähtää, mutta ei. Seuraavaksi piti syöttää kännykän sähköpostiosoite (japanilaiset käyttävät kännykällä lähinnä sähköpostia tekstarien sijaan, johon on ihan omanlaisensa osoite), johon sitten lähetettäisiin yksi kuvista digimuodossa. Taas kiireellä ryhdyttiin kirjoittamaan osoitetta. Laitoimme molempiin näyttöihin saman Harun osoitteen, sillä Nellyn ja minun prepaid kännykässä ei tietääksemme ole mahdollista lähettää sähköpostia, emmekä edes tiedä sen osoitetta, jos sellainen edes on olemassa.

Haru onnistui saamaan kaksi kuvaa sähköisessä muodossa. Tässä ovat hienot, maaninset ensipurikuramme, enjoy:





Omotesandō

Purikurakokemuksesta onnellisina, pienet kauniit tarrakuvat mukanamme lähdimme kävelemään poispäin Shibuyasta. Tulimme Harajukun Omotesandō kadulle, jossa on paljon kalliiden maailmankuulujen vaatemerkkien kauppoja.



Tokiossa harvemmin näkee kimonoon pukeutuneita ihmisiä, mutta nyt bongasimme yhden.



Katu oli aika pitkä ja matkalla näkyi paljon erilaisia korkeita rakennuksia ja patsaitakin. Esimerkiksi yksi kammottavan ruma naamapatsas, josta en halua kuvaa blogiini.



Sitten törmäsimme yllättäen legendaariseen ehkä söpö-kauppaan! Se oli juuri ennen Takeshita doria, enkä ollut tiennytkään, että se sijaitsi täällä. Tässä vielä kuva onnettomasta bostoninterrieristä. Täällä koirille puetaan toinen toistaan älyttömämpiä asuja. Tuntuu siltä, että on todella harvinaista nähdä alaston koira Japanissa.



Kiddyland

Toinen paikka, johon olimme halunneet jo pitkään, oli monikerroksinen Kiddyland lelukauppa. Täynnä ihanaa krääsää ja suosikkihahmoja. Minua kiinnostivat eniten pelihahmofiguurit, Ghiblituotteet ja maskottihahmot, kuten Rilakkuma, Nyanpire ja älytön Kapibarasan.



Yksi lempi Ghiblileffoistani on Kikin lähettipalvelu, ihan vain sen kissan, Jijin takia. Jijistä olikin todella paljon oheistuotteita, mutta en löytänyt mitään erityisenhienoa, mitä olisin ainakaan vielä halunnut ostaa. Harkitsin kyllä bentoboksia, syömäpuikkoja ja pikkupyyhettä.



Nelly muhkean kapibarasanin kanssa. Kapibaroja on muuten näkynyt aika paljon arcade pelihallien koura-automaateissa.



Löysimme hauskat Pikku Myy kalsarit. Muumeillekin oli oma pieni hyllynsä Kiddylandissa. Kukaan ei tullut valittamaan valokuvien ottamisesta, joten räpsimme rauhassa kuvia.




Laforet

Takeshita doria kohti kävellessämme huomasimme Laforetin, ja vaikka ilta olikin jo pimenemässä, niin pitihän sinne tietenkin mennä. Ravasimme kerroksia ylös ja kaikki alkoivat olla jo aika kypsiä samoihin pitkiin kesämekkoihin ja kukkasifonkipaitoihin.



Etsin niitä lolitakauppoja, eikä mitään lolitaan viittaavaakaan näkynyt. Tai no, oli siellä jossain Jane Marplen liike. Sitten olimme jo lähdössä, kun tajusimme, ettei katutason kerros ollutkaan alin, vaan tavaratalo jatkui alas. Johan alkoi näyttää lolimmalta. Menimme pari kerrosta alas ja etsimme, mutta ei vieläkään Putumayoa tai Alice & Piratesia.



Lopulta vajosimme tarpeeksi alas ja löytyi kerroksen täydeltä lolitakauppoja. Olisihan minun nyt pitänyt muistaa, että kaikki kiinnostava löytyisi alakerrasta. Turhaan ravattiin siellä ylhäällä. Mielestäni täällä valikoima oli enemmän makuuni, kuin Marui Onen suuressa lolitatavaratalossa. Ehkä se johtui Putumayosta, jonka printeistä pidän todella. Harmi vain, olin liian väsynyt miettimään vaatteiden katselua ja kävelinkin kerroksen vain nopeasti ympäri. Tulen kyllä tänne vielä uudelleen. Samassa kerroksessa oli vielä todella edullinen kenkäkauppa, jossa oli kauniita kenkiä. Kokeilinkin muutamia, mutta koot olivat joko liian pieniä, tai sitten mallit liian epämukavia. Tai sitten jalkani olivat vain turvoksissa tuntien kävelystä.



Izakaya

Illan päätteeksi menimme Solare Caffe nimiseen kahvilaan Takeshita dorilla. Olimme viimeksi juuri samassa kahvilassa Nellyn kanssa. Päädyimme tähän kahvilaan, sillä täällä on myös alue, jossa on tupakointi kielletty. Lisäksi kahvilan jälkkärit ovat ihastuttavia. Otin tiramisun, joka oli satumaisen hyvää!



Nelly oli sopinut, että näkisimme vielä pari viikkoa sitten tapaamamme japanilaisen pojan Katsun ja menisimme johonkin syömään. Haru ja Riikka lähtivät jo kotia kohti, mutta Nelly, minä ja Katsu lähdimme Shinjukuun etsimään jotain Izakaya-ravintolaa. Izakayat ovat suosittuja illanviettopaikkoja, joissa voi tilata syötävää ja juotavaa ja sokkeloisilla käytävillä hämärässä valaistuksessa seurueilla on omat "karsinansa".



Saimme odottaa kymmenisen minuuttia pöydän vapautumista. Kun pääsimme pöytään, Katsu alkoi tilata kosketusnäyttötaulun avulla erilaisia ruokia. Vaikka Izakayakulttuuriin kuuluu juominen, emme kuitenkaan tilanneet kauheasti alkoholia, vaan keskityimme ruokiin. Tilauslaite oli japaniksi, eli ilman Katsua, emme olisi varmaan tajunneet mitään. Hän tilasi meille yakitoria, sushin näköisiä lohijuttuja, lohta ja sipulia kupissa, munakkaan, jossa oli sisällä lihaa ja vihanneksia, sekä korealaisen pataruoan, jossa oli riisiä, tomaattia ja pekonia. Naposteltavana oli herneenpalkojen näköisiä soijapapuja.



Ruoka-annokset olivat aika pieniä, mutta niitä pystyi tilaamaan monta ja kaikki saivat maistaa kaikkea. Olisi kiva mennä uudelleenkin izakayaan, mutta näyttölaitteella tilaaminen arveluttaa vähän. Izakayojen idea on myös olla halpoja ja selvisimme kaikesta vaivaisella tuhannella jenillä per henkilö.



Katsun piti lähteä töihin, mutta me jäimme vielä Nellyn kanssa pariin arcade pelihalliin kokeilemaan onneamme. Nelly yritti saada suloista Nyanpirepehmolelua kourakoneesta. 1 yritys maksoi 200 jeniä ja 3 yritystä maksoi 500 jeniä. Aluksi ihmettelimme, kun kone sylki rahat ulos, mutta pelihallin työntekijä tuli neuvomaan, että koneeseen kelpaa vain viidensadan tai sadan jenin kolikot. Nelly ei ihan onnistunut ja surkeina olimme jo lähdössä, kun yksi työntekijä tuli avaamaan lasiseinän ja hän siirsi pehmolelun aivan reunalle, niin, että seuraavalla kerralla olisi varmasti onnistunut saamaan sen. Meillä ei kummallakaan ollut sadan jenin kolikoita, joten emme sitten ottaneet tarjousta vastaan. Harmi kyllä.



Kiertelimme vielä halleja ja huomasin hienoja suuria Hatsune Miku figuja muutamassa automaatissa. Joku pukumies saikin sellaisen koneesta. Kokeilin myöhemmin toisessa hallissa ensimmäistä kertaa kouralaitetta, sillä halusin Miku figuurin. Laitoin 500 jeniä koneeseen ja yritin kaksi kertaa, mutta laatikko ei liikkunut mihinkään. Kolmannen kerran mokasin täydellisesti ja koura meni ihan minne sattuu. Nyyh, olisin halunnut sen. Figu on kai noin 5000 jenin arvoinen, mutta en minä nyt halua sellaista ostaa. Se olisi vain niin hienoa saada sellaisesta koneesta! Aluksi ajattelin, että kuka nyt jaksaa jotain leluja yrittää saada noista automaateista, mutta nyt tuntuu, että olen itse ihan koukussa niihin. Tietenkin vain, jos palkinto on hieno. Jotkut automaatit maksavat yhtä paljon, mutta palkinnot ovat paljon ankeampia. No, ehkä vielä jonakin päivänä joku meistä onnistuu saamaan jotain kouralla.

2 kommenttia:

  1. Mikä toi lusikka oikein on?

    VastaaPoista
  2. Tuo iso lusikka, vai jälkkärilusikka? Täällä syödään välillä jotain ruokia lusikalla. Esim riisiruokia, kuten juuri tuo risoton tapainen ruoka ja karee raisu. Söin kyllä nuo gyōzat puikoilla. Japanissa ei ole kiellettyä syödä haarukallakaan. Meillä on koulussakin haarukoita :D Mutta ruokailuveitsiä ei löydy mistään.

    VastaaPoista