Maki Ohkojiman näyttely

Muutama viikko takaperin eräs tyttö tuli juttelemaan meille koulussa. Vaikkei hän ollut luokallamme, tuli hän silti rohkeasti kysymään meiltä, mistä olemme kotoisin. Hän kertoi olevansa Maki. Samana päivänä, kun olimme illalla lähdössä pyöräilemään takaisin kotiin, törmäsimme jälleen Makiin. Koko pyörämatkan juttelimme Suomesta ja opiskelusta Japanissa. Maki kertoi opiskelevansa Fine Arts-koulutusohjelmassa, eli hänen pääaineensa on maalaaminen. Kutsuin Makin asuntooni matkan varrella, koska halusin antaa hänelle tuliaisen Suomesta. Maki ilahtui Fazerin suklaista ja Marimekon lautasliinoista. Hän antoi minulle ja Nellylle kutsun omaan taidenäyttelyynsä "Orange moon and light blue sun".

Lauantaina 3.7 oli näyttelyn avajaiset, mutta kutsuun oli merkitty, että tilaisuus alkaisi vasta klo 16.00. Näyttelytila sijaitsi Ochanomizun ja Suidobashin välillä Akihabaran lähellä. Sovimme Nellyn kanssa, että tapaisimme neljältä näyttelyssä. Riikka oli jo pitkään halunnut päästä Tokioon shoppailemaan, ja kun olin suunnitellut meneväni ennen näyttelyä Shinjukun ja Akihabaraan, tuli hän mukaani.


Tarkoituksenani oli käydä Shinjukun Closet Childissa katsomassa, oliko eräs musta alushame vielä siellä. CC kuitenkin aukeaa vasta klo 12.00, joten menimme ensin Marui Onen tavarataloon. Riikka ei ollut käynyt siellä aikaisemmin ja halusin näyttää, miten rauhallinen ja viihtyisä tavaratalo se on. Satuimme kuitenkin paikalle juuri silloin, kun tavaratalossa oli "Sparkling Sale". Se tarkoitti sitä, että lähes kaikissa kaupoissa (mm. Baby, the Stars Shine Bright; Metamorphose yms.) oli klo 11-13.00 hurjat alennukset, esim. kaikki -50%.


Tavaratalossa oli aivan järkyttävä meteli, sillä kaikki myyjät huusivat tarjouksia, kilistelivät kelloja ja mesosivat kaikin tavoin. Lolitakerros, jossa olisin rauhassa halunnut katsoa vaatteita, oli niin meluisa, että minun piti laittaa kuulokkeet korviin ja kuunnella musiikkia, jotta voisin keskittyä. Japanissa ilmeisesti melu yhdistetään alennusmyynteihin. Mitä korviahuumaavampi älämölö, sen edullisemmilta hinnat vaikuttavat.




Moi-même-Moitién osastolla oli lucky pack-setti, johon kuului kaksi suurta paperikassillista vaatteita ja joka maksoi vain 21000 jeniä (noin 200 euroa). Yleensä samalla hinnalla ei saisi edes yhtä mekkoa kyseiseltä brändiltä. Vähän houkutteli ostaa setti, mutta kassit olivat todella painavat, joten niiden raahaaminen ympäri Tokiota, saati sitten Suomeen kuljettaminen olisi ollut todella haastavaa. Ostin Alice in Wonderland-henkisen kaulakorun KERAn liikkeestä. Closet Childissa ei enää ollut haluamaani hametta, joten menimme Akihabaraan.



Aika alkoi käydä vähiin, joten juoksimme kaupat läpi ja menimme haukkaamaan kaiten-sushia. Kuljimme junalla yhden pysäkin matkan Ochanomizuun ja lähdimme etsimään paikkaa, jossa Makin näyttelyn oli määrä olla. Matkalla bongasin joenvarren puussa kissan nukkumassa ja samassa kiire unohtui hetkeksi.


Uskomattomalla tuurilla löysimme näyttelyn ilman harhailua. Tulimme 40 minuuttia myöhässä, mutta tilaisuuskin alkoi sitten tunnin myöhässä, joten olimmekin oikeastaan ajoissa. Maki oli iloinen nähdessään meidät ja paikalle alkoikin valua paljon hänen sukulaisiaan ja muita vieraita. Makin taulut olivat kauniin yksityiskohtaisia suuria kuvia, joit ei oltu kehystetty tai laitettu lasin taakse. Yhtenäisenä teemana näytti olevan valkoiset tiikerit, joilla on kukan muotoinen pää. Symbolisia teoksia ne olivat, mutta valitettavasti emme ymmärtäneet puheesta kovinkaan paljon, joten tyydyimme vain ihastelemaan ilman sen kummempia tulkintoja. Makin äiti tuli yllättäen puhumaan meille englantia. Jos joku japanilainen puhuu englantia, sitä helposti vastaa vain japaniksi, jolloin keskustelu muuttuu japaninkieliseksi. En tiedä miksi, mutta en mielelläni puhuisi Japanissa englantia, paitsi yksittäisten hankalampien sanojen kohdalla.





Nelly oli sillä välin eksynyt ja Riikan puhelimesta loppui juuri akku, joten Nellyltä jäi valitettavasti näyttely näkemättä. Menimme vielä Shinjukun Taito Station-arcade halliin kokeilemaan onneamme. Muutamassa UFO-catcherissa oli vielä himoitsemiani Hatsune Miku-soittorasioita (Se isompi Miku-figuuri odottaakin minua jo Suomessa, kun Joona oli onnistunut nappaaman sen catcherilla). Vaikka tiesinkin, että olen todella huono siinä lajissa, yritin silti pelata. Sain paketin vain hankalampaan asentoon ja pyysin, että pelihallin työntekijä laittaisi paketin niin, että se olisi mahdollista saada. Usein, kun työntekijät huomaavat, etteivät ihmiset useista yrityksistä huolimatta onnistu, he siirtävät palkinnon mahdollisimman reunalle, jotta kiusaus pelata kasvaisi. Siltikään en onnistunut. Useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen Riikkakin kokeili onkia haluamaani lelua. Paketissa oli tietynlainen kahva, johon tarttumalla se oli tarkoitus ujuttaa luukkuun. Eikä aikaakaan, kun paketti kolahti alas.


Päätimme, ettei tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, sillä Riikalla oli selvästi enemmän taitoa ja hermoja UFO-catcherin pelaamiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti